Huono Ratsastaja

Joskus ihmiset sanovat vahingossa mitä ajattelevat. Joskus taas sanat yksinkertaisesti tulevat ulos jotenkin huonosti. Annikalta karkasi ilmoille kuolematon lause, kun keskustelimme minun mahdollisuuksista ratsastaa jossakin vaiheessa hänen hevosellaan:

“Toni, mä en tiedä voitko sä vielä ratsastaa Saralla kun sillä ei ole koskaan ratsastanut kukaan huono ratsastaja tai siis kokematon …”

Kyllä, kuulit oikein. Annika sanoi minua huonoksi ratsastajaksi. Nauroimme tietenkin koko asialle ja ymmärsin mitä Annika yritti sanoa. Jotain jäi kuitenkin sisälleni kytemään ja olenkin viime aikoina pohdiskellut, mikä tekee ratsastajasta huonon. Tässä muutama asia, jotka vaikuttaisi erottavan huonot hyvistä.

1. Huonoilla ratsastajilla on kypärä päässä. Näyttäisi olevan tosiaan niin, että huonoilla ratsastajilla on usein kypärä suojaamassa päätä. Huonot ratsastajat ajattelevat siten, että koska aina voi jotakin sattua ja taidotkaan eivät välttämättä riitä joka tilanteessa, kannattaa varmuuden vuoksi laittaa kypärä päähän. Hyvät ratsastajat painavat menemään tyypillisesti ilman kypärää, koska he vain yksinkertaisesti ovat niin hyviä, että heille ei koskaan satu mitään.

2. Huonoja ratsastajia ei haittaa jos joku neuvoo. Näyttäisi myöskin olevan niin, että meitä huonoja ratsastajia ei haittaa, jos vaikka ihan ventovieraskin yllättäen alkaisi neuvoa kesken ratsastuksen. Huono ratsastaja ajattelee, että jos joku tästä lajista tosiaan luulee jotain tietävänsä, on mahtavaa kuulla neuvot niin kauan kun sitä illuusiota kestää. Hyvät ratsastajat katselevat pitkin nenänvartta, kun joku tietämätön amatööri – mahdollisesti jopa huono ratsastaja – alkaa viisastella ns. takapenkiltä.

Rico ja Huono Ratsastaja

3. Huonot ratsastajat ovat usein väärässä. Huono ratsastaja tekee paljon virheitä, myöntää virheensä ja yrittää korjata virheensä. Huono ratsastaja siis yrittää ja mokailee ihan koko ajan, jotta hyvät ratsastajat voisivat ajatella:”onpa siinä huono ratsastaja. Tiedätte kyllä mitä Kekkonen sanoisi.”

4. Huonot ratsastajat asettavat mahdottomia tavoitteita. Huonoilla ratsastajilla ei tunnu myöskään olevan mitään käsitystä siitä, kuinka vaikea laji ratsastus on. Hyviä ratsastajia naurattavat huonojen ratsastajien unelmointi taitojensa kehittymisestä, isommista kisoista ja vaativammista luokista, sillä hyvät ratsastajat tietävät kuinka vaikeaa eteneminen on.

5. Huonot ratsastajat eivät tajua kuinka hyviä hyvät ratsastajat ovat. Huonoilla ratsastajilla on tosiaan sekin ongelma, että heidän tasonsa ei vielä riitä ymmärtämään kuinka hyviä hyvät ratsastajat oikeastaan ovat. Lisäksi huonot ratsastajat eivät ole vielä opetelleet “ratsastuksen kuka on kuka” -kirjaa ja he eivät osaa palvoa suomalaisia ratsastusikoneja.

Näitä asioita olen tosiaan miettinyt ja tullut siihen tulokseen, että minusta ei taida koskaan tulla hyvää ratsastajaa. En myöskään aio kiivetä Saran selkään ihan lähiaikoina.

- Toni Kopra, Huono Ratsastaja ja Pro Equon Puheenjohtaja

Back to Basics

On aina jännittävää päästä kokeilemaan tunnilla jotain itselle uutta hevosta.  Tänään tuntilistaan oli merkitty kohdalleni humma, joka on kokeilussa uudeksi tuntihevoseksi. Huomasin heti perhosten heräävän vatsanpohjalla; kun ei ole koskaan nähnyt kyseistä otusta liikkeessä, eikä ole voinut luoda sen perusteella minkään asteista mielikuvaa, ei myöskään pysty valmistautumaan tulevaan tuntiin ja sen tuomiin haasteisiin.

Karsinassa minua odotti maailmaa ja ihmisiä rakastava karvakorva, jonka kuntoon laittaminen oli suorastaan nautinto. Matka maneesille taittui ilman haasteita, samoin kuin selkään nousu ja jalustimien virittäminen oikeaan pituuteen. Kun aloitimme verryttelyn ravissa, konseptini sekosivat. Iso, laadukas ravi yllätti täysin, enkä myöskään osannut ottaa oikeanlaista ohjastuntumaa, vaan kaveri katsoi minua aika ajoin yläkautta silmiin. Söpöä toki sekin, että hevonen ottaa katsekontaktia, mutta ei ehkä kuulunut juuri kyseiseen treeniosioon. Kun nostin laukan, huomasin kirmaavani maneesin päästä päähän vailla minkäänlaista kontrollia. Jännityin, ja koitin kaikki vuosien varrella oppimani kepulikonstit läpi, mutta matka jatkui – tosin erittäin miellyttävässä laukassa – läpi ratsastusradan. Kun pääsimme ensimmäisille estetehtäville, olin unohtanut jopa aikoja sitten alkeiskurssilla saamani opit. Posotin täyttä laukkaa kohti estettä, kadotin ohjaustehosteet ja jarrut ja päädyin laukkailemaan holtittomasti ympäri uraa. Lisäsin sähläämisfaktoria ottamalla päämärättömiä puolipidätteitä, irroittamalla istunnan penkistä ja lopettamalla keskittymisen hevoseen ja tehtävään.  Loppujen lopuksi rymistelin tehtävät läpi niin onnettomilla suorituksilla, että olisin voinut kaivautua häpeän takia ensimmäiseen vastaantulevaan maanrakoon.

Vasta kun opettaja ihmetteli, että mihin se Meri, johon hän on tottunut, oikein katosi, tajusin itsekin kuinka urpo olin ollut. Tilannetta voi verrata seuraavalla esimerkillä: kun olet vuosikaudet ajanut esimerkiksi Toyotalla, on sen kaikki hallintalaitteet selkäytimessä. Vaikka malli vaihtuisikin, niin sama logiikka pelaa, ja myös uudet vipstaakit löytyvät helposti. Kun sitten eräänä päivänä saatkin allesi vaikkapa huippuvarustellun Audin, joka on valmistettu eri logiikkaa noudattaen, olet aivan hukassa. Pelkästään käsijarrun vapautusnappi voi olla liian haasteellinen löydettäväksi. Ajoon lähtiessä alat etsimään ilmastoinnin lämpösäätöä, radiokanavan vaihtonamiskaa sekä  tuulilasin pyyhkijävipua vakinopeudensäätimestä puhumattakaan. Ikkunan avaaminen lounasravintolan autokaistalla voi osoittautua mahdottomaksi, ja jopa bensatankin avaaminen saattaa vaatia useamman kymmenen minuutin perehtymisen auton hallintalaitteisiin ohjekirjan avulla.

Tänään ”Toyotani” oli siis toisin sanoen vaihtunut ”Audiin”. Olisi jälkikäteen ajateltuna ollut huomattavasti järkevämpää keskittyä pelkkään ajosuoritukseen, sillä kyllähän autoa osaa ajaa, vaikka merkki muuttuukin. Se, kannattaako kaikkia hienoja vipstaakeja koittaa välittömästi saada käyttöön, ja vielä oikealla tavalla, on asia erikseen. Itse lähdin tänään niinsanotusti ”kesken ajomatkan näpertelemään kaikkia mahdollisia vipuja”, vaikka pelkkä rattiin, kaasuun, jarruun, vaihteisiin ja suuntaan – eli perusasioihin- keskittyminen olisi varmasti tuonut huomattavasti paremman lopputuloksen. Toisaalta, mitä enemmän vaihtelua tulee eri ”merkkien” välillä, sitä enemmän oppii soveltamaan aiemmin oppimaansa.

Ensi kerralla, kun tuntilistassa on minun kohdalle merkitty ”Audi”, koitan muistaa, että vai palautan mieleeni kyseisen firman lanseeraaman sloganin “Vorsprung durch Technik” eli Teknistä etumatkaa. Ja että minun ei ole pakko koittaa kiriä kyseistä etumatkaa täydellisesti kiinni ensimmäisellä “ajokerralla”.

- Meri Rajaniemi

Se oli lopuks ihan kiva

Ratsastan paljon ja eri tunneilla ja vaihtelevilla hevosilla. Olen useaan otteeseen todennut tunnin jälkeen käytävässä palautekeskustelussa ratsuni olleen ”aluksi aika haasteellinen, mutta lopuksi ihan kiva”. Joka kerta tämän lausuessani olen kokenut itse saavuttaneeni jotain tosi suurta – olen pystynyt taivuttelemaan, maanittelemaan, houkuttelemaan tai pakottamaan ratsuni toimimaan haluni ja apujeni mukaisesti, suoriutumaan annetuista tehtävistä saaden lopputunnista mahdolisesti suoritettua muutaman onnistuneen pätkän.

Tänään totesin palautekeskustelussa ratsuni olleen aluksi tosi kiva, mutta sen väsyttyä myös tehtävät alkoivat tuntua haasteellisilta. Jokin jäi vaivaamaan kotimatkalla, ja pohdin pitkälle iltaan, miksi tänään ratsastettavuuden osalta ilmiö oli normaaliin nähden päinvastainen.  Mietin, olinko kohdellut sitä kuntoon laittaessa jotenkin ylilempeästi, vai oliko humma haistanut kassissa olevat makupalat, ja tsempannut siksi. Vai olinko tänään yksinkertaisesti niin loistava ratsastaja, että kaikki sujui alusta lähtien kuin tanssi.

Monen teorian ja salaliittoteorian jälkeen tilanne alkoi hahmottua.

Hevoset elävät hetkessä, joten ne eivät voi suunnitella olevansa viisi minuuttia ennen tunnin loppua ratsastajalleen mieliksi, jotta hänelle jäisi hyvä maku suuhun ja siten palaisi myös jatkossa ja maksaisi heidän kauransa ratsastustunnin muodossa. Myöskään taistelut ja maanittelut eivät voi ajoittua niin, että joka kerta hevonen luovuttaa 55 minuutin jälkeen ja lopputuloksesta pääsisi nauttimaan tunnin viimeisillä hetkillä. Eikä opettajat ole rakentaneet tehtäviä niin, että aluksi tehdään hankalia asioita ja lopuksi jotain helppoa, josta ratsastajalle, eli asiakkaalle, jää hyvä mieli.

Syy tämänpäiväiseen ja muutamaan aiemmin koettuun vastaavanlaiseen ilmiöön on harvinaisen yksinkertainen. Olin itse liikkunut päivän aikana enemmän kuin normaalisti, ja saapuessani tunnille lihakseni olivat valmiiksi lämpimät ja valmiina töihin. Koska kroppani ei vastustellut hevosen liikkeitä vaan mukaili niitä alusta asti joustavasti, pääsimme heti mukavaan yhteistyöhön hevosen ollessa rento ja liikkuessa vapaasti allani. Tajusin olevan kohtuutonta olettaa, että saavun itse jäykällä kropalla tunnille, ryhdyn herättelemään omia lihaksiani vasta päästyäni humman selkään ja vaadin hevoselta samalla rentoutta sen ihmetellessä antamiani ristiriitaisia signaaleja. Kun sitten jossain välissä näiden apujen sekamelskan seasta ja kroppani tottuessa hevosen liikehdintään hevonen alkaa pikku hijaa tunnistamaan, mitä todella haluan, on aikaa kulunut yleensä sen verran, että tunti on lopuillaan.

Tästä lähtien, jos haluan todella panostaa ratsastustuntiini, teen sitä ennen pienen verryttelevän lenkin tai vähintäänkin venyttelen lihakset lämpimäksi.  Ja jos en sitä tee laiskuuttani tai vedoten kiireeseen, niin pyrin ainakin sanomaan tunnin jälkeen rehellisesti: ”Jos hevoselta kysytään, niin se varmasti vastaisi, että lopuksi RATSASTAJA oli ihan kiva”.

Amatööriratsastaja Meri Rajaniemi